On kulunut tarkalleen
4 vuotta, 2 kuukautta, 4 viikkoa ja yksi päivä siitä kun J. joutui valtion hoiviin 21.10.2007. Tuntuu ikuisuudelta ja sitähän se melkein onkin, riippuu tietysti missä sen mittaa. Olen kuitenkin jo tottunut siihen, että en jaa vuodetta mieheni kanssa ja selviän arjen askareista yksin. J on kuitenkin kokoajan länsä, niin kliseiseltä kun se kuulostaa, ainakin sydämmessäni!
Hääkuvat lipaston päällä, yhteinen talo, vaatteet vaatehuoneessa, kuva lompakossa ja kaikki se muistuttavat mua hänen olemassaolostaan päivittäin. Ei sillä, miten miehensä voisi edes unohtaa? Meillä on pitkä historia takana, joten siinä mielessä 4 vuotta on lyhyt aika. Tunsimme toisemme pitkään ennen kihlautumista ja naimisiin menimme noin 2 vuotta kihlautumisen jälkeen. Olemme aina olleet kuin paita ja peppu. Aina yhdessä, kirjaimellisesti lopettamassa toistemme lauseita. Ulkopuolisen silmiin näytimme varmasti onnellisilta ja tottahan se on, emme vain näyttäneet me myös olimme. Emme varmasti olisi yhdessä enään mikäli parisuhteesamme olisi ollut jotain ongelmakohtia. Toki riitelemme, väittelemme, pidämme mykkäkoulua jne, mutta ne ovat mielestäni osa myös sitä hyvääkin parisuhdetta. Välillä on puhdistettava ilmaa ja pestävä likapyykkiä. En voi itse uskoa sitä, että parisuhde olisi oikeasti pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä on oikeasti astuttava piikkeihin, mutta pääasia, että on joku puhaltamassa haavoihin...
Kun mieheni lähti olin varma, etten selviäisi yksin. Miten pitäisin huushollin yllä ja hoitaisin kotia kun minulla ei ole enään miestä hieromassa väsyneitä jalkojani. Itkin päivästä toiseen ja otin jopa vapaata töistä, jotta voisin koota ajatukseni rauhassa. Ystävien tuki oli ehdottoman tärkeä ja se on edelleen. Ilman heitä olisin varmasti edelleen vuodattamassa kyyneliä ja minun olisi hankala pitää naruja käsissäni selviten arjen askareista. Olen onnellinen siitä, että koko lähipiirini on tukenani. He ovat myös J.n tukena jos hän niin haluaa. Kukaan ei ole siis kääntänyt selkäänsä meille, vaikka varmasti kovinkaan moni ei pysty ymmärtämään hänen tekojansa. Hän ei ole koskaan kuitenkaan vaatinutkaan sitä, selitellyt, yrittänyt saada ne kuulostamaan oikeilta. Asiat on miten on ja niitä ei nyt voi jälkikäteen enään muuttaa!
Niinkuin olen sanonut en häpeä miestäni, mutta välillä on tilanteita missä on helpompi kertoa valkoinen valhe kuin kokonainen totuus. On toki myönnettävä, että J:n kokonimen paljastaminen lehtiartikkeleissa sai minut voimaan pahoin. Kun iltasanomat uutisoivat etusivullansa hänestä minun teki mieli vain vajota maan alle... Mietin mainettani ja sitä kaikkea mitä muut minusta ja perheestäni ajattelisivat. Naapurien pitkät katseet postia hakiessa, kaupan kassan supinat... Toisaalta muiden mielipiteellä ei ole väliä, mutta alussa pelkäsin liikaa niitä tuomitsevia katseita joita joutuisin kohtaamaan. Kidutin itseäni enemmän ja enemmän lukemalla kaikki keskustelufoorumit läpi mitkä löysin googlettamalla hänen nimensä. En tiedä edes miksi? Se oli melkein verrattavissa itsemurhaan. Tässä neljässä vuodessa olen oppinut elämään niiden katseiden kanssa ja oppinut myös se, että tekemällä itse tästä ongelman se on ongelma myös muille.
En kirjoita tätä blogia saadakseni Teidät muutamaan ajattelutapaanne, suhtautumaan vankeihin eritavalla, hellittämään periaatteistanne. Haluan vain jakaa tarinani teille, jotta ymmärtäisitte, että maailmassa on yhtä monta tapaa toimia ja elää elämää kuin on ihmisiäkin. Mieheni on tehnyt virheensä, mutta ei koskaan rikkonut mitään vasten rakkauttamme. Miksi siis hylkäisin hänet?
Hyvää yötä! :-)