Sinä kysyt, minä vastaan

Haluan omalta osaltani nyt oikaista asioita sen minkä pystyn, jotta ihmiset voisivat puhua asioista melkein niiden oikeilla nimillään. Vastaan mielelläni teidän esittämiin kysymyksiin, jotta kenenkään ei tarvitsisi keskustelupalstoilla spekuloida perhetilannettamme, rahan saantiani, omaa rikollista taustaani, mielentilaani,  mahdollisten lapsiemme tervettä kasvuympäristöä.. Kokoan kysymyksistänne erillisen postauksen viikon loppuun mennessä, mikäli niissä on aineistoa tarpeeksi! Sana on vapaa, mutta en takaa välttämättä kovin laajaa vastausta, mikäli kysymysten laatu on hyvinkin henkilökohtainen. Arvostakaa siis jonkinmoista yksityisyyttäni kysymyksiä laatiessanne! :-)

Edit. Niinkuin tekstissä sanon niin "mahdollisten lapsiemme tervettä kasvuympäristöä". Meillä siis ei ole yhteisiä lapsia vielä! :-)

Joulunjälkeinen siivo: DONE

Joulut on juhlittu ja mä olen ainakin riisunut kotimme kokonaan joulukoristeista. Pihakuusessa on vielä valot luomassa jonkinmoista tunnelmaa tuonne niin synkkään talvikeliin. Oli pakko heivata jo vanhemmiltani saadut muoviset "jäälyhdyt" varaston perukoille. Näyttivät niin huvittavilta vihreällä nurmella...

Tämä joulu oli kuiten moni edeltäjänsä. Perinteisesti olen aina hankkinut kotiimme torilta kuusen, koristellut sen ja ostanut pikkuisen kinkun neilikoineen. Olen kuvannut kaikki nämä perinteisen joulumme edelleen perinteenä pysyneet asiat miehelleni. Jos hän ei voi juhlia joulua kotonamme hän pääsee edes kuvien kautta lähemmäksi minua ja osaksi tätä kaikkea. Monen mielestä voi tuntua tyhmältä poseerata tonttulakissaan joulukuusen juurella, mutta se on miehelleni tärkeää. Ja on se kyllä minullekkin!

Jouluaaton perhetapaaminen sujui hienosti ja eihän sitä ilman kyyneliä selvitty. Ikävä on kova, mutta tiedän, että näemme taas pian! Ruhtinaaliset 2,5 tuntia yhteistä aikaa olivat tämän vuoden paras joululahja. Koskaan ei ole perhetapaamiset onnistuneet kyseiselle päivälle, joten olen hyvin mielissäni. Surusta ja ikävästä huolimatta sisälläni valtaa täysi rauhan tyysija. On hyvä olla, rakastettu olo.

Riihimäeltä suuntasin vanhempieni ja sukulaisteni luo availemaan paketteja, nauttimaan jouluruokaa ja nauttimaan jouluisesta tunnelmasta. Myöhemmin illalla kävimme veisaamassa myös parit virret iltakirkossa, joulun kunniaksi. En ole itse mitenkään kovin aktiivinen kirkossa kävijä, mutta jouluna siitä on tullut perinne. Aivan kuten haudalla käynti jouluaamuna.

Pahoittelen teille hieman sitä, että postausintoni on ollut hieman kateissa tässä viimepäivinä. Olen päättänyt jättää kirjoittamisen hautumaan ja odottamaan hetkeä kun on oikeasti jotain sanottavaa. Monesti olen aloittanut, mutta sitten jättänyt asian kesken kun oikeita sanoja ei ole löytynyt. Olen myös saanut osakseni jos jonkinmoista ihmetystä erilaisilla foorumeilla, jossa henkilöllisyyttäni on arvuuteltu monelta eri kantilta. Teille kaikille epäilijöille voin kertoa, että en ole Johanssonin vaimo, enkä myöskään Tyrnävän perheen äiti. Olen 29-vuotias vaimo Uudeltamaalta.

Pyydän myös, että vaikka mahdollisuus nimettömään kommentointiin ja mielipiteen ilmaisuus on, asiat pidettäisiin silti rajoissansa. Nimettömyys ei silti oikeuta loukkamaan toisen kunniaa, joten pyydän jatkossa ainakin täällä blogini puolella siistimään sanoja edes hieman. Olen tottunut siihen, että suhdettani mieheen kyseenalaistetaan jatkuvasti ja mietitään sen mahdollisuutta. Olen myös monia pyytänyt miettimään asiaa täysin tavallisena kaukosuhteena, missä mies on vaikka rauhaturvaajana ulkomailla? Muuttaako se asiaa jotenkin tuplasti pahemmaksi, että mieheni olinpaikka on sotatantereen sijasta vankila? Muuttaako se suhteemme mahdollisuuksia jollaintapaa huonompaan suuntaan? Ja rakkaat ystävät, tekeekö se minusta oikeasti yhteiskunnan syöpäläisen, että rakastan miestäni oli hän mikä oli?

Weheartit.com

Olen onnekas. Sain perhetapaamisen jouluaatoksi ja mies lupasi kokata meille omien sanojensa mukaan "kullalle vaatimattoman jouluaterian, vettä ja leipää". En todellakaan usko siihen, joten kyseessä on yllätys. Saa nähdä mitä vankilan master chef vankikeittiössä valmistaakaan... Mulla on villi veikkaus. Perhetapaamisesta suuntaan suoraan vanhempieni luo viettämään tavallista jouluamme suvun kesken. Tottakai olen surullinen, että J ei ole kanssamme, mutta surullisuuteni ja kyyneleeni eivät auta asiaa. Parempi olla positiivinen ja nauttia tästä mitä meillä kuitenkin on.

16 päivä J. juhli vankilassa joulujuhlaansa. Olen niin ylpeä miehestäni. Hän sai "palkinnon" toisten tsemppaamisesta ja huomioon ottamisesta, ahkeruudesta ja positiivisesta asenteesta. Vaatimaton, mutta merkitykseltään hyvin arvokas palkinto sisälsi suklaata ja Glorian antiikkilehtiä. Kuulostaa monen korvaan varmasti todella omituiselta lahjalta, mutta mieheni rakastaa kyseisiä lehtiä. Hän saa niistä maalausideoita tauluihinsa. Heitetään nyt vettä myllyyn ja voitte kuvitella tatuoitudun, yli satakiloisen raavaan miehen maalailemassa tauluja sellisssänsä. Kyllä hän on mieheni.

Olen oikeasti yllättynyt blogini kävijämäärästä. Se on kasvanut isoihin lukemiin pienessä ajassa. Ihanaa oli kuitenkin se, että samantien löysin muutaman kohtalontoverin. Kyllä tämä siis selkeästi yhdistääkin meitä vankileskijä! :-) En voi olla kuin iloinen asiasta ja iloinen siitä miten kaikki ovat niin hyvin ottaneet minut vastaan, toivottaneet tervetulleiksi ja kommentoineet. Lukijoitakin taitaa olla linjoilla jo muutama, joten varmasti tulen kirjoittamaan jatkossa ihan vain tehdänkin takia...

Kotiin tullessa minulla oli vastassa iloinen yllätys- kirje mieheltäni. Kyllä, yksin yhteydenpitomme ovat kirjeet. Sähköposteihin, facebookkeihin kun ei ole mahdollisuutta ja päivittäisten asioiden juoruaminen puhelimessa tulisi kalliiksi ja mahdottomaksi. Tässä neljässä vuodessa päiväkirjan kirjoittaminen on tullut minulle ja myös hänelle, yhtä rutiininomaiseksi tavaksi kuin hampaiden pesu. Kirjoitan hänelle useimmiten aina iltaisin ennen nukkumaan menoa. Hän kirjoittaa minulle yleensä aamulla kun herää ja jatkaa kirjoittamistaan illalla.  

Ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä postausta, kirjoitin myös miehelleni. Tälläkertaa marisin hänelle töistä, kerroin ystäväni kanssa vietetystä mukavasta kahvihetkestä ja kauhistelin myös sähkölaskun suuruutta. Täysin niitä samoja asioita mistä kävisimme keskustelua kun hän tulee töistä kotiin. Joskus on paljon kerrottavaa ja kynä sauhuaa tuntitolkulla, joskus asiaa ei ole juuri nimeksikään. Kirjoitan kuitenkin aina hyvät yöt ja rakkauden osoitukset. Ne minulla on kuitenkin kerrottavana jokainen päivä. Ymmärrämme toisiamme, että on päiviä kun on väsynyt ja haluaa vain päästä aikaisin nukkumaan. Siitä puheen ollen, minun on aika painua pehkuihin. Hauskaa joulua teille kaikille!

Musiikin tuoma tunneryöppy

Vieläkin
Kai siitä haaveilen mä vieläkin
Kun tässä istun silmin polttavin
Hehkuvan sun tahtoisin

Ensipuraisu

On kulunut tarkalleen 4 vuotta, 2 kuukautta, 4 viikkoa ja yksi päivä siitä kun J. joutui valtion hoiviin 21.10.2007. Tuntuu ikuisuudelta ja sitähän se melkein onkin, riippuu tietysti missä sen mittaa. Olen kuitenkin jo tottunut siihen, että en jaa vuodetta mieheni kanssa ja selviän arjen askareista yksin. J on kuitenkin kokoajan länsä, niin kliseiseltä kun se kuulostaa, ainakin sydämmessäni!

Hääkuvat lipaston päällä, yhteinen talo, vaatteet vaatehuoneessa, kuva lompakossa ja kaikki se muistuttavat mua hänen olemassaolostaan päivittäin. Ei sillä, miten miehensä voisi edes unohtaa? Meillä on pitkä historia takana, joten siinä mielessä 4 vuotta on lyhyt aika. Tunsimme toisemme pitkään ennen kihlautumista ja naimisiin menimme noin 2 vuotta kihlautumisen jälkeen. Olemme aina olleet kuin paita ja peppu. Aina yhdessä, kirjaimellisesti lopettamassa toistemme lauseita. Ulkopuolisen silmiin näytimme varmasti onnellisilta ja tottahan se on, emme vain näyttäneet me myös olimme. Emme varmasti olisi yhdessä enään mikäli parisuhteesamme olisi ollut jotain ongelmakohtia. Toki riitelemme, väittelemme, pidämme mykkäkoulua jne, mutta ne ovat mielestäni osa myös sitä hyvääkin parisuhdetta. Välillä on puhdistettava ilmaa ja pestävä likapyykkiä. En voi itse uskoa sitä, että parisuhde olisi oikeasti pelkkää ruusuilla tanssimista. Välillä on oikeasti astuttava piikkeihin, mutta pääasia, että on joku puhaltamassa haavoihin...

Kun mieheni lähti olin varma, etten selviäisi yksin. Miten pitäisin huushollin yllä ja hoitaisin kotia kun minulla ei ole enään miestä hieromassa väsyneitä jalkojani. Itkin päivästä toiseen ja otin jopa vapaata töistä, jotta voisin koota ajatukseni rauhassa. Ystävien tuki oli ehdottoman tärkeä ja se on edelleen. Ilman heitä olisin varmasti edelleen vuodattamassa kyyneliä ja minun olisi hankala pitää naruja käsissäni selviten arjen askareista. Olen onnellinen siitä, että koko lähipiirini on tukenani. He ovat myös J.n tukena jos hän niin haluaa. Kukaan ei ole siis kääntänyt selkäänsä meille, vaikka varmasti kovinkaan moni ei pysty ymmärtämään hänen tekojansa. Hän ei ole koskaan kuitenkaan vaatinutkaan sitä, selitellyt, yrittänyt saada ne kuulostamaan oikeilta. Asiat on miten on ja niitä ei nyt voi jälkikäteen enään muuttaa!

Niinkuin olen sanonut en häpeä miestäni, mutta välillä on tilanteita missä on helpompi kertoa valkoinen valhe kuin kokonainen totuus. On toki myönnettävä, että J:n kokonimen paljastaminen lehtiartikkeleissa sai minut voimaan pahoin. Kun iltasanomat uutisoivat etusivullansa hänestä minun teki mieli vain vajota maan alle...  Mietin mainettani ja sitä kaikkea mitä muut minusta ja perheestäni ajattelisivat. Naapurien pitkät katseet postia hakiessa, kaupan kassan supinat... Toisaalta muiden mielipiteellä ei ole väliä, mutta alussa pelkäsin liikaa niitä tuomitsevia katseita joita joutuisin kohtaamaan. Kidutin itseäni enemmän ja enemmän lukemalla kaikki keskustelufoorumit läpi mitkä löysin googlettamalla hänen nimensä. En tiedä edes miksi? Se oli melkein verrattavissa itsemurhaan. Tässä neljässä vuodessa olen oppinut elämään niiden katseiden kanssa ja oppinut myös se, että tekemällä itse tästä ongelman se on ongelma myös muille.

En kirjoita tätä blogia saadakseni Teidät muutamaan ajattelutapaanne, suhtautumaan vankeihin eritavalla, hellittämään periaatteistanne. Haluan vain jakaa tarinani teille, jotta ymmärtäisitte, että maailmassa on yhtä monta tapaa toimia ja elää elämää kuin on ihmisiäkin. Mieheni on tehnyt virheensä, mutta ei koskaan rikkonut mitään vasten rakkauttamme. Miksi siis hylkäisin hänet?

Hyvää yötä! :-)

Miksi blogi?

Olen ollut aktiivinen lukija muutamalle vankilaaiheiselle blogille jo tovin. Niiden aiheuttama "media"kohu on ollut omalla tavalla huvittavaa, koska asiaa pidetään yleisesti täysin kauhistuttavana... On myös ollut ihana huomata, että monet ovat kannustavia ja uskovat todelliseen rakkauteen. Se miksi minä istun nyt tässä, kirjoittamassa blogia omasta rakkaustarinasta, on noiden kaikkien bloggaajien ansiota. En ole koskaan hävennyt miestäni ja en varmasti koskaan tule häpeämäänkään. Olen kuitenkin pitänyt asiasta jollaintavalla matalaa profiilia ja miettinyt kenelle voin mieheni tilanteesta kertoa, koska tiedän, että kaikki eivät ole asian suhteen yhtä avarakatseisia kuin esimerkiksi nuo muutamat bloggaajat. On helpompi olla välillä vain vaimo miehelle, joka on pidemmillä matkoilla - kun miehelle, joka on vankilassa.

Vankilassa tai ei, olen silti vaimo ja olen varma siitä, että tulen aina myös olemaan vaimo- hänelle! Mieheni istuu 14-vuoden tuomiota Riihimäen vankilassa. 4-vuotta istuttuna, monta vuotta vielä takana. Lausahdus aika juoksee - minä en on tilanteessani kyllä saanut aivan käänteisen merkityksen. Se matelee päivästä toiseen.

Ennen kuin ehditte edes kysymään. Kyllä, olen välillä turhautunut, pettynyt, syyllistävä ja valmis luovuttamaan. Se on osa tätä. Oli parisuhde sitten muurien sisällä tai ei, välillä on ylä- ja alamäkiä. Tärkeintä on kuitenkin mielestäni se, että mieheni, linnassa tai ei, nostaa minut aina ylös siitä epätoivosta. Syy minkä takia olen valmis odottamaan häntä vuodesta toiseen on hyvin yksinkertainen: rakkaus!